Blogi

Aluekeskuspalkalla: Ikuistettuja kaupunkiluonnoksia

Tanssitaiteilija Lotta Halinen työskenteli Raumalla residenssissä elokuun 2024, aluekeskuspalkalla. Blogikirjoituksessaan Lotta avaa niin työskentelyä ja taiteellista prosessiaan liikkeellisten valokuvien tallentamisesta, sekä kokemuksiaan liikkumisesta ja kohtaamisista Rauman kaupunkitilassa.

Juon jo toista kahvikuppia tälle aamulle. Istun residenssiasunnon työpöydän ääressä ja katselen ikkunasta kadulle avautuvaa maisemaa. Edessäni siintävät vanhan kaupungin reunamat, pitkä mukulakivikatu ja muinaisen kirkon rauniot. Google tietää kertoa, että kyseessä on keskiaikaisen kirkko, joka tuhoutui raunioiksi 1600-luvun puolessa välissä riehuneessa kaupunkitulipalossa. Nyt sen rippeet seisovat tuossa kadun kulmassa osana minun aamuista maisemaani.

Lounaan tienoilla lähden kävelylle. Olen ajatuksissani, joten tasapaino heiluu tavallista enemmän
astellessani näillä epätasaisilla katukivetyksillä. Elokuinen aurinko polttaa puhki talojen vaaleat maalipinnat, jotka ovat paikoin kovin rapistuneet ja toisaalla taas viimeisen päälle laitettuja. Kaupungin asemakaava periytyy keskiajalta asti, joten kadut kulkevat täällä välillä vinosti ja loppuvat omia aikojaan ennen vastakkaisen korttelin kulmausta kuin yllättäen. Hetken käveltyäni huomaan, että vanhasta kaupungista ei löydy yhtään suoraa viivaa tai kulmaa: kaikki on hiukan viistossa tai vinksallaan. On kuin koko kaupungin siluetti olisi luonnosteltu ajan saatossa vapaalla kädellä, sallien pienet epätäydellisyydet ja notkahdukset.

Kuva: Jenni Laaksonen

Olen työskennellyt liikkeen parissa julkisissa kaupunkitiloissa vuodesta 2018 alkaen. Pandemian aikaan torit täyttyivät väliaikaisesti toisista tanssikollegoista mutta nykyään täällä on taas hiljaista. Olen työskennellyt useissa eri kaupungeissa ympäri Suomea mutta Vanha Rauman julkista kaupunkitilaa ei voi oikein verrata mihinkään niistä. Alue valittiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 ja sen rakennuskanta on pääasiassa peräisin 1600- ja 1800-luvuilta. Vanhat puutalot, niiden koristeelliset ikkunaluukut, kauniisti veistetyt ovet, aidat, pihat ja kadut huokuvat käsityöläisyyttä ja paikallista kulttuuria, joka on jatkunut vuosisatojen ajan. Vaikka ollaan kaupungin keskustassa, urbaaniksi ympäristöä ei ihan heti kukaan kuvailisi. Alue on laajin, yhtenäisin ja parhaiten säilynyt puutaloalue koko Pohjolassa.

Täällä kadut ovat kapeita kujia, joita pitkin kävellessä on lähes mahdoton olla kohtaamatta vastaantulijan silmiä ja väistämättä hieman sivulle, jotta toinen mahtuu ohi. Tiivis rakentaminen luo yhteisöllisyyttä ja tuo ihmisiä kirjaimellisesti lähemmäs toisiaan, sillä täällä ei voi ohittaa toista kulkijaa kadulla ilman, että joudutte reagoimaan toisiinne fyysisesti. Mielestäni tämä on hyvä esimerkki siitä, miten kaupunkisuunnittelu voi vaikuttaa käytökseemme ja kohtaamisiin kaupunkitiloissa. Työskennellessäni kaupungin kaduilla, aloitan vuoropuhelun ympäröivän tilan, arkkitehtuurin ja ympäristön kanssa. Kaupunkitila ei ole minulle pelkkä tausta liikkeelleni tai esitykselle; se on aktiivinen osallistuja, joka vaikuttaa tekemiseni rytmiin, tempoon ja muotoon. Kapeat kujat, avoimet torit, liikenneruuhkat tai rauhalliset puistot tarjoavat jokainen omanlaisensa kehykset ja haasteet liikkeelliselle ilmaisulleni.

Liike tilassa / liiketilassa

Julkisessa tilassa toteuttamieni projektien kautta olen huomannut, miten liikkeellinen lähestyminen kaupunkitilaan voi piirtää esiin siellä piileviä sosiaalisia rakenteita ja ristiriitoja. Kaupunkiympäristön kehollinen tutkiminen on avannut minulle uusia reittejä ymmärtää tilaa sekä fyysisenä että sosiaalisena ilmiönä. Kaduilla liikkuessani olen havainnut, miten eri ihmisryhmät käyttävät ja kokevat julkista kaupunkitilaa eri tavoin. Paikka, joka on toiselle henkilölle aistiesteetön, helppokulkuinen, miellyttävä ja turvallinen, ei sitä välttämättä ole toiselle. Itse ajattelen, että tanssimalla voin tehdä näkyväksi näitä kaupunkitilan epätasa-arvoisuuksia. Omissa avoimissa harjoituksissani valtaan hetkellisesti jonkin kadun pätkän oman työskentelyni tarpeisiin. Välillä huomaan, että satunnaiset ohikulkijat saattavat tätä valintaa kummeksua, paheksua tai ihailla. Näen ympärilläni paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaupalliset ja hallinnolliset tahot käyttävät julkista tilaa omiin tarkoituksiinsa. Miksi yksittäisellä taiteilijalla tai kansalaisella ei olisi samaa oikeutta?

Kun liikun kaupungilla, en pelkästään reagoi julkiseen tilaan, vaan myös muutan sitä omalla kehollani ja energiallani. Eniten olemiseeni kiinnittävät huomiota ihmiset ja ryhmät, joilla on aikaa olla ja tarkkailla ympäristöään. Eläkeläiset, opiskelijat, lapset ja turistit monesti pysähtyvät ja jäävät tarkkailemaan tekemistäni, kun kiireisimmät pyyhältävät ohi puhelimet kourassaan. Ohikulkijan utelias katse muuttaa tilanteen heti tietoisemmaksi vuorovaikutukseksi, jossa katseet ja hymyt vaihtavat puolia. Osa tulee rohkeammin juttelemaan ja ottamaan kontaktia, toiset tarkkailevat etäämmältä ennen kuin jatkavat matkaansa. Ajattelen, että työskentelyni kautta kaupunkitila voi saada hetkellisesti uusia merkityksiä: arkinen katu voi muuttua esitystilaksi ja ohikulkija esityksen yleisöksi. Tällainen tilanteiden uudelleenmäärittely paljastaa piilotettuja kerroksia ja tarinoita ympäristöstämme, jotka muuten jäisivät arjessa huomaamatta.

Kehollisia luonnoksia ja jälkiä taltioidussa kaupunkitilassa

Täällä Raumalla työstän valokuvanäyttelyä kehollisen tutkimukseni pohjalta ja saan mahdollisuuden luoda jotain konkreettista, joka jää olemaan vielä sen jälkeen, kun olen itse jo siirtynyt paikkakunnalta eteenpäin. Kyseessä on poikkeuksellinen tilanne, kun on tottunut työskentelemään ajassa haihtuvan ja immateriaalisen taiteenlajin parissa. Näyttelyä rakentaessani tajuan, että liikkeen tallentaminen valokuvauksen keinoin vaatii paitsi teknistä taitoa myös syvää ymmärrystä tanssin luonteesta. Itselleni yksi tanssivalokuvauksen keskeisistä teoista on hetken pysäyttäminen. Ikuistuksessa tulee olla herkkä tilanteen rytmille ja liikkeelle, jotta voidaan ennakoida, milloin kuvattava hetki saavuttaa huippunsa tai alhonsa– sen pisteen, jossa se on mielenkiintoisemmillaan. Tämä prosessi on haastava: hauras, hidas ja aina kuvauspäivän tuurista kiinni. Se vaatii heittäytymistä ja luottamusta kuvaajan ja kuvattavan välillä. Itselleni se on eräänlaista kehollista luonnostelua, joka piirtyy esiin näkyväksi aikajanaksi kuvien kautta.

Näyttelyn valmistuttua käyn eräällä iltakävelylläni katsomassa sen. Näyteikkunalla on muitakin ihmisiä, mutta he eivät tunnista minua kuvien tanssijaksi. Kuuntelen heidän pohdintojaan sivukorvalla ja tuntuu hassulta, että pystyn kerrankin ottamaan etäisyyttä prosessiini ja tarkastelemaan työni jälkeä ulkoapäin objektiivisemmin, yhdessä muiden katsojien kanssa. Se tuntuu hyvältä ja virkistävältä, sillä yleensä työni ulospäin näkyvä osa häviää itseltäni esityksen päättyessä ja yleisön poistuessa. Nämä kuvat sen sijaan tulevat säilymään ja muistuttamaan minua tästä ajasta vielä vuosienkin päästä. Ne tallentavat osaltaan pienen palan Vanhan Rauman kaupunkitilasta sellaisena kuin se tänä päivänä on. Ne toistavat yhden kehollisen näkemyksen ja kokemuksen siitä, millaista oli maata mukulakivillä ja tapailla kaupungin vinoja katuja.

—

Tekstin on kirjoittanut tanssitaiteilija Lotta Halinen osana työskentelyään Rauman residenssissä.

Residenssijakson ovat mahdollistaneet Rauman kaupunki yhdessä Läntinen tanssin aluekeskuksen kanssa. Residenssiyhteistyön LTA:n kanssa tekee RaumArs ry.