Blogi

Kära mamma – työskentelyä aluekeskuspalkalla

Sandrina Lindgren är dansare, koreograf och regissör som har jobbat med LTA-lön i augusti på en dokumentarisk dansfilm om Alzheimers. Filmen bygger på hennes egna erfarenheter av mammans sjukdom.

Blogipostaus sekä ruotsiksi että suomeksi.

Åbo 30.7.2024
Bild: Mamma och jag, 2016

Kära mamma,

Jag gjorde filmen. Du kommer aldrig att få detta brev men jag skriver det ändå. Jag delar det med läsarna på nätet och kanske kan du ändå läsa det på något sätt. Du som läser, vem du än är, är hur som helst välkommen hit, jag hoppas att denna text ger insikt i hur och varför dansfilmen Uggland blev till.

Den dagen jag fick veta om din demensdiagnos mamma var en av de värsta dagarna i mitt liv. Jag upplevde det som om du plötsligt fått en dödsdom som skulle verkställas genom svår och långdragen mental tortyr ända fram till slutet. Jag visste så lite om alzheimer men jag visste att det var väldigt väldigt dåligt. Och jag hade ingen aning om hur jag skulle kunna hjälpa dig eller hur jag någonsin skulle kunna bli glad igen.

Under de åtta åren som följde så fann vi trots allt ett sätt att ta oss igenom dagarna. Det var nästan aldrig lätt, det blev många konflikter, många tårar, ilska och frustration. Vi var ibland så desperata att trösta dig att vi inte lyssnade på dig. Förlåt mamma. Oftast förstod vi nog inte precis hur det kändes för dig hur mycket vi än försökte. Demensen skapade en mur emellan frisk och sjuk.

Men den där muren verkade i alla fall krympa lite när vi lyssnade på musik och dansade tillsammans. Vi gjorde små filmsnuttar av det hela och det blev en överlevnadsstrategi som trots allt höll oss nära varandra. En mor och två döttrar som dansar, ibland även en kär make och ett eller två bonusbarn plus svärson och hundar. I de stunderna var livet enkelt igen.

Tänk att de danserna blev så värdefulla. Jag vet att du tyckte att det var lite fånigt ibland. Men du tillät oss att dra dig med i våra fånerier. Jag tror nu att kanske du redan tidigt förstod, mer än vi, vilket värde dessa stunder skulle få i framtiden.

Jag försökte förklara under ett par gånger de sista två åren att jag ville göra en riktig film av danserna. Det var nästan för sent för att fråga. Du svarade inte längre på tilltal som du brukade och jag fick aldrig höra din lena mammaröst säga:

– ja det är klart du ska lilla stumpan!

Men du klämde min hand hårt och tryggt och ställde dig framför kameran med närvaro och självsäker blick. Den blicken som var ditt gamla jag, en blick som blev alltmer ovanlig dag för dag. Jag tog det som ditt godkännande. Jag hoppas att jag gjorde rätt.

Och mamma, vet du att filmen, som snart är klar och som fått namnet Uggland, den är så härlig att se och jag tror att den kan göra många människor glada och lite mer hoppfulla på livet.

Och jag undrar hur du känner om detta men jag tänker att om någon hade visat oss just en sådan dansfilm den dagen då du berättade om diagnosen så kanske dödsdomen hade känts lite lättare att bära.

Och kanske om fler fick se just en sådan dansfilm så kanske fler personer med långt framskriden demens kan bli bemötta på ett sätt som inkluderar istället för stänger ute. För visst var det så att vi i dansen blev mer närvarande i tid och rum och därför blev mer av jämlikar igen. Musiken, rörelserna, känslan av rytmen och beröringen väckte något som kändes som ditt gamla jag medans samtal och vardagsbestyr ofta gjorde dig tyst och inåtvänd.

Jag hoppas därför att alla de som vill och behöver får se vår film snart. Jag tror att den kan vara värdefull för såväl dansare som för demensdiagnostiserade, demensrädda, anhöriga, demensvårdare och alla andra typer av människor som också ska dö en dag och behöver lite extra tröst och exempel på vad man kan göra under tiden man väntar.

Tack för dansen mamma,

Sandrina

Ps. Jag glömde nästan att nämna för dig att det var många fler än jag som var med och gjorde filmen färdigt. Det blev lite av ett familjeprojekt i och med att Pernilla filmade och Sebastian gjorde musiken. Och sedan hade jag konstnärlig vägledning av Ishmael som du precis hann lära känna. Två kollegor från Åbo var också med, Jussi har jobbat med klippningen och Iiris har varit med som dramaturg. Alla hälsar och tackar och säger att filmen blir fin och viktig!

 

—

 

Sandrina Lindgren on tanssija, koreografi ja ohjaaja. Nyt hän työskentelee dokumentaarisen tanssielokuvan parissa, joka perustuu omakohtaisiin kokemuksiin äidin Alzheimerista. Elokuvaa on työstetty elokuussa Läntinen tanssin aluekeskuksen aluekeskuspalkalla.

Turussa 30. heinäkuuta 2024
Kuva: Äiti ja minä, 2016

Rakas äiti,

Minä tein elokuvan. Et koskaan saa tätä kirjettä, mutta kirjoitan sen silti. Jaan sen lukijoiden kanssa netissä ja ehkä sinä voit vielä lukea sen jotenkin. Sinä joka tätä nyt luet, kuka ikinä oletkin, olet joka tapauksessa tervetullut tänne. Toivottavasti tämä teksti antaa käsityksen siitä, miten ja miksi tanssielokuva Uggland tehtiin.

Päivä, jona sain tietää dementia-diagnoosistasi, äiti, oli yksi elämäni pahimmista päivistä. Minusta tuntui, kuin sinulle olisi yhtäkkiä annettu kuolemantuomio, joka tulisi olemaan ankaraa ja pitkittynyttä kidutusta, alusta loppuun saakka. Tiesin niin vähän Alzheimerin taudista, mutta tiesin, että se oli hyvin, hyvin paha. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten voisin auttaa sinua tai miten voisin koskaan enää olla onnellinen.

Seuraavien kahdeksan vuoden aikana löysimme keinon selvitä päivistä. Se ei ollut läheskään aina helppoa, vaan päivät sisälsivät monia riitoja, paljon kyyneleitä, vihaa ja turhautumista. Joskus halusimme niin epätoivoisesti lohduttaa sinua, ettemme kuunnelleet sinua. Olen pahoillani, äiti. Useimmiten, vaikka kuinka yritimme, emme luultavasti ymmärtäneet tarkalleen, miltä sinusta tuntui. Dementia loi muurin terveiden ja sairaiden välille.

Mutta ainakin tuo muuri tuntui kutistuvan hieman, kuunnellessamme musiikkia ja tanssiessamme yhdessä. Teimme siitä kaikesta pieniä filmiklippejä, ja siitä tuli selviytymisstrategia, joka piti meidät sittenkin lähellä. Äiti ja kaksi tytärtä tanssimassa, joskus myös rakastava aviomies ja yksi tai kaksi bonuslasta sekä vävy ja koirat. Noina hetkinä elämä oli taas yksinkertaista.

En voi uskoa, miten arvokkaita hetkiä noista tansseista tulikaan. Tiedän, että pidit sitä joskus vähän hölmönä. Mutta annoit meidän vetää sinut mukaan hölmöilyihimme. Ajattelen nyt, että ehkä sinä tajusit jo varhain, enemmän kuin me, mikä arvo noilla hetkillä olisi tulevaisuudessa.

Yritin pariin otteeseen kahden viime vuoden aikana selittää, että haluan tehdä yhteisistä tanssihetkistämme oikean elokuvan. Oli melkein liian myöhäistä pyytää lupaasi. Et enää vastannut puheluihin kuten ennen, enkä koskaan saanut kuulla pehmeän äitiäänesi sanovan:

– Totta kai, pikku kultaseni!

Mutta puristit kättäni tiukasti ja luottavaisesti, kun seisoit kameran edessä läsnäolevana, ja katseesi oli itsevarma. Se oli katse, josta tunnistin äitini ennen sairautta – katse, jota näimme nyt yhä harvemmin ja harvemmin. Otin sen hyväksyntänäsi. Toivottavasti tein oikein.

Haluan että tiedät, äiti, että pian valmistuva elokuva Uggland on ihana. Uskon, että se voi tehdä monet ihmiset onnellisiksi ja hieman toiveikkaammiksi elämän suhteen.

Ja mietin, mitä mieltä sinä olet tästä kaikesta, mutta luulen, että jos joku olisi näyttänyt meille juuri tällaisen tanssielokuvan sinä päivänä, kun kerroit meille diagnoosista, ehkä kuolemantuomio olisi tuntunut hieman helpommalta kestää.

Ja ehkä jos useammat ihmiset näkisivät tällaisen tanssielokuvan, useampia pitkälle edennyttä dementiaa sairastavia ihmisiä voitaisiin hoitaa tavalla, joka ottaa mukaan eikä sulje pois. Koska oli totta, että tanssissa meistä tuli ajassa ja tilassa enemmän läsnäolevia ja siksi meistä tuli taas enemmän tasavertaisia. Musiikki, liikkeet, rytmitaju ja kosketus herättivät jotain, joka tuntui vanhalta itseltä, kun taas keskustelut ja arkiset askareet tekivät usein hiljaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi.

Siksi toivon, että kaikki ne, jotka haluavat ja joiden tarvitsee nähdä elokuvamme, näkevät sen pian. Uskon, että se voi olla arvokas sekä tanssijoille että dementia-diagnoosin saaneille, dementiaa pelkääville, omaisille, muistisairaita hoitaville ja kaikille muille ihmisille, jotka myös kuolevat jonain päivänä ja tarvitsevat lohdutusta ja esimerkkejä siitä, mitä tehdä väistämätöntä odottaessaan.

Kiitos tanssista, äiti.
Sandrina

Ps. Melkein unohdin mainita teille, että elokuvan viimeistelyssä oli apuna monta muutakin ihmistä minun lisäkseni. Siitä tuli vähän kuin perheprojekti, kun Pernilla kuvasi ja Sebastian teki musiikin. Sain myös taiteellista ohjausta Ishmaelilta, johon juuri ehdit tutustua. Kaksi turkulaista kollegaa oli myös mukana, Jussi on leikannut elokuvan ja Iiris on ollut mukana dramaturgina. Kaikki sanovat terveisiä ja kiitoksia – ja että elokuvasta tulee hieno ja tärkeä!